Tuli vaan mieleen kun oon lukenu taas (
ihan liikaa) noita pro-ana blogeja että ne siellä aina sanoo että kontrolli ja itsekuri ja kattoo vinoon niitä jotka ei saa laihdutettua. Nii mietin että niiden ja sit näiden bulimiatyyppisten syömishäiriöisten (jollanen mä olin) välillä on kyl tosi iso kuilu koska nyt varsinkin parantuneena voin sanoa että se
EI OO itsekurista kiinni. Nyt kun oon parantunu mun itsekuri on täydellinen ja painan just sen verran kun haluan (pidän BMI:n normaalipainon alarajalla koska haluan pitää just siinä, ei ylempänä eikä alempana) ja syön just niinkun haluan. Mut oli aika kun musta tuntu et mun ruoanhimo on loputon ja jos en lihoisi niin söisin päivät ja yöt, koko ajan ja ikuisesti. Semmosta on olla bulimikko. Eikä se oo kiinni itsekurista, anorektikolla on paljon serotoniinia ja bulimikolla sitä on liian vähän vai miten se meni, anorektikko tuntee ja uskoo että ruoka on kamalaa ja bulimikko rakastaa sitä liikaakin, mut molemmat haluaa laihtua. (Ja molemmat pakenee niit tunteita ja kipeitä asioita.)
Tämmönen ajatus tuli vaan. Mua nyppii kun ne sanoo noi pro-anat että itsekurista se on kiinni. Eikä ole. Toisilla on vaan erilainen ongelma kun toisilla. Kyllähän anatkin sekoilee aina reagoimalla joka asiaan syömättömyydellä. Se vaan näyttää itsekurilta, vaik sekin on sekoilua. No karkea yleistys mut kuitenkin.
Oli aika kun tämmösen kuvan näkeminen olis voinu laukaista hirvittävän ruoanhimon ja monta päivää kestävän bulimiahelvetin. Vielä pari vuotta sitten (kun olin jo käytännössä terve) uskoin etten koskaan parannu täysin eli että se himo ei koskaan täysin lähe. Mutta paranin...
